Käynnissä olevissa tutkimuksissa tarkastellaan mm. ympäristöjen, sosiaalisten käytäntöjen ja psyykkisten voimavarojen merkitystä aikuisten liikuntakäyttäytymisessä ja hyvinvointi- ja turvallisuuskokemuksissa. Terveyskasvatus- ja liikuntaneuvontamenetelmiä kehitetään yhteishankkeissa terveyskeskusten ja työterveyshuoltoyksiköiden kanssa. Lisäksi instituutissa on tehty useita tutkimuksia kansalaisten terveyskäsityksistä ja terveydenhuollon ammattilaisten työstä. Arvioitua tietoa on koottu Instituutin täydennyskoulutukseen ja oppikirjoihin ja saatettu yleiseen käyttöön muun muassa tiedotusvälineiden ja oppaiden avulla.
 

Liikunnan käsiteperhe

Sana liikunta tuo useimmille mieleen vapaa-ajan liikunnan. Eräässä tutkimuksessamme keski-ikäisiltä haastateltavilta tiedusteltiin muun muassa mitä liikuntaa heidän viikkoonsa sisältyi. Moni mainitsi jonkin liikuntalajin tai sanoi, ettei harrastanut liikuntaa. Tarkemmin miettiessään hän saattoi kuitenkin lisätä saaneensa liikuntaa esimerkiksi työmatkan pyöräilemisessä tai pihatöissä.

Omaa liikkumistaan ihminen tarkastelee toiminnan luonteen, tarkoituksen ja toimintaympäristön avulla. Harrastus on vapaaehtoista toimintaa, johon ihminen palaa mielellään ja josta hän tuntee iloa ja tyydytystä. Liikunnassa se voi merkitä oman ruumiin elinvoimaisuuden elämyksiä, myönteisiä havaintoja omista taidoista ja niiden karttumisesta, kumppanuuskokemuksia ryhmässä tms. Ulkoiluliikuntaan liittyy myös luonnosta nauttiminen ja arjen huolista irtautuminen.

Harrastaminen ilmentää psyykkistä sitoutumista. Tilojen, välineiden ja ajan puute tai muut voimakkaat sitoumukset voivat kyllä keskeyttää tai lopettaa harrastamisen. Ahkeralla kuntoilijalla liikunta voi olla keino oman ruumiin suorituskyvyn ja yleisen toimintakyvyn kehittämiseen. Kuntopyrkimykset voivat jopa muistuttaa urheilijan tuloshakuisuutta. Sairauden tai vamman vuoksi liikkuva saattaa hakea helpotusta kipuun tai toiminnan rajoitukseen. Ellei tavoitetta saavuteta eikä esimerkiksi ikääntymisen vuoksi edes lähestytä, tuloksiin tähtäävästä liikkumisesta katoaa mielekkyys.
 

Perustava aktiivisuus

Arki- ja hyötyliikuntatoiminnot eroavat psykologiselta luonteeltaan huomattavasti harrastus- tai virkistysliikunnasta ja kuntoilusta. Omien jalkojen ja käsien käyttö pyöräilyyn tms. on keino, varsinainen tarkoitus on hakea lapsi päivähoidosta, käydä tekemässä ruokaostokset, puhdistaa piha lumesta, siivota yläkerran portaat. Sivutuotteena syntyy liikuntaa, mutta harvoin voimakkaita liikuntaelämyksiä.

Arkiliikunta on pääasiassa toistuvaa, melko rutiinimaista fyysistä aktiivisuutta. On ymmärrettävää, että ihmiset pikemminkin yli- kuin aliarvioivat liikunnan rasittavuutta ja säännöllisyyttä sekä siihen käyttämäänsä aikaa.
 

Mahdollisuuksia, ei kehottelua

Terveyteen vetoamalla ei kuitenkaan saada ihmisiä joukoittain pyöräilemään töihin hankalia reittejä eikä käyttämään perheelle kuuluvaa aikaa käydäkseen jalan kaupassa kilometrien päässä. Matkaan kuluva aika ja reittien turvallisuus vaikuttavat asiointi- ja työmatkojen toteutustapaan. Arki- ja hyötyliikunnan ympäristöehdot näyttävätkin yhtä tärkeiltä kuin ulkoilumahdollisuudet. Ulkoilun suosio virkistysliikuntana näyttää perustuvan siihen, että suuri osa väestöstä pääsee vaivatta sopivaan ulkoilu- ja kävely-ympäristöön, jopa luontoon, ja että liikkuminen koetaan turvalliseksi.

Jokapäiväisen fyysisen aktiivisuuden rakenteellinen perusta riippuu yhteiskuntapolitiikasta. Turvalliset päivittäiset kulkureitit, palvelujen ja asuntojen lyhyet välimatkat sekä harrastus-, koti- ja kouluympäristöjen yhdentäminen ovat paikallispoliittisia ja taloudellisia kysymyksiä. Niissä tehdyt ratkaisut säätelevät väestön fyysistä aktiivisuutta vuosikymmeniksi ja jättävät samalla jälkensä kansanterveyteen.

Lähdeluettelo saatavissa kirjoittajalta