Publisher

National Public Health Institute

Saasteet joita hengitämme – sisällä ja ulkona

Ilman saasteiden tutkimus on jakautunut ulkoilman ja sisäilman saasteiden tutkimukseen. Näiden tutkijoilla on eri kansainväliset järjestöt, konferenssit ja julkaisusarjat. Ulkoilman saasteiden tutkijat todistavat, että nimenomaan ulkoilman saasteilla on merkitystä, koska koko väestötason kuolleisuus- ja sairastuvuuserot liittyvät tilastollisten analyysien mukaan juuri ulkoilman saasteiden, erityisesti pienhiukkasten ja otsonin, pitoisuuseroihin. Sisäilman saasteiden tutkijat puolestaan osoittavat, että sisäilma on useimmiten ulkoilmaa saastuneempaa, ja että ihmiset hengittävät ulkoilmaa vain muutaman prosentin ajastaan, joten oikeastaan vain sisäilman saasteilla on merkitystä. Niin vastakkaisilta kuin nämä tarkoituksellisesti kärjistämäni näkemykset näyttävätkin, molemmat ovat oikeassa.

Sisäilma on muokattua ulkoilmaa. Rakentamismääräysten mukaisesti rakennuksen koko sisäilman pitäisi korvautua ulkoilmalla kerran kahdessa tunnissa, monissa sisätiloissa useamminkin. Ensimmäinen sisäilman epäpuhtauslähde on siis ulkoilma. Ilmanvaihdossa sisätiloihin tuleva ulkoilma lämmitetään ja usein suodatetaan. Sen suhteellinen kosteus alenee, ja suodatus alentaa sen hiukkas- ja otsonipitoisuuksia 20–80 %. Sikäli kun ilmanvaihtokoneet ja -kanavat eivät tuloilmaa pilaa, sisätiloihin puhalletun ilman pitäisi siis olla ulkoilmaa puhtaampaa.

Valtaosaltaan ulkoilman epäpuhtauksien terveyshaitat, jotka ilmansaaste-epidemiologia on kiistattomasti osoittanut, aiheutuvat altistumisesta niiden alentuneille pitoisuuksille sisätiloissa. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan siirryttäessä kaupungeista, joissa ilmanvaihtoon käytettiin pääasiassa ikkunoita ja ilmastointi oli harvinaista, kaupunkeihin, joissa valtaosa rakennuksista oli tiiviisti suljettuja ja ilmastoituja, ulkoilman pienhiukkaspitoisuuksien ja sairastavuuden välinen yhteys katoaa. Kuopiolainen Otto Hänninen on osoittanut, että Helsingin koko rakennuskannan tiiviyden ja ilmanvaihdon saattaminen vuoden 1990 jälkeen valmistuneiden rakennusten tasolle vähentäisi koko väestön pienhiukkasaltistusta yli neljänneksen, ts. yhtä paljon kuin koko kaupungin liikennepäästöjen nollaaminen.

Rakennus- ja ilmastointiteknisiä parannuksia ei kuitenkaan tule käsittää vaihtoehdoksi ulkoilman saasteiden vähentämiselle, vaan ne ovat toisiaan täydentäviä keinoja vähentää ulkoilman saasteriskejä. Ulkoilmaan kohdistuvat toimet vaikuttavat hitaasti ja hyödyttävät kaikkia. Rakennustekniikan keinoilla kyetään nopeasti ja tehokkaasti vähentämään herkimpien yksilöiden, esimerkiksi sydänsairaiden ja astmaatikkojen, riskejä.

Sisätiloissa ulkoa tuotuun ilmaan joutuu uusia epäpuhtauksia rakennusmateriaaleista, kalusteista ja pinnoitteista, kotitalouskemikaaleista, kulutustuotteista ja ihmisistä itsestään: orgaanisia ja mineraalihiukkasia, haihtuvia orgaanisia yhdisteitä (VOC), aldehydejä ja ammoniakkia. Ne heikentävät sisäilman koettua laatua, ärsyttävät hengityselimiä ja joissakin tapauksissa saattavat lisätä syövän riskiä. Sairasrakennusoireyhtymä (SBS) yhdistyy usein juuri näihin epäpuhtauksiin.

Sisätilojen polttoprosessit tupakasta ja kynttilöistä kaasuliesiin ja uuneihin muodostavat merkittävän epäpuhtauslähteen, ääritapauksissa myös akuutin myrkytyksen ja kuoleman vaaran. Palamisessa muodostuu häkää, typen oksideja, VOCa ja hiilipitoisia pienhiukkasia, joihin sisältyy useita syöpävaarallisia yhdisteitä.

Aivan omia lainalaisuuksiaan noudattavan sisäilman epäpuhtauslähteen muodostaa mikrobikasvusto, joka kasvaa ja kehittyy kaikkialle, missä tarjolla on suojaisa kasvupaikka, sopiva lämpötila, jatkuvaa tai toistuvaa kosteutta ja edes muutama bakteeri tai sieni-itiö kasvun aloittajaksi. Näistä edellytyksistä voidaan mikrobeilta kieltää rakennuksissa ainoastaan kosteus. Ajan myötä mikrobikasvusto kehittyy kostean rakenteen pinnalla kasvavasta monokulttuurista materiaaleihin tunkeutuvaksi ja niitä tuhoavaksi mikrobiekosysteemiksi, joka tuottaa sisäilmaan itiöitä, VOCa ja orgaanista pölyä – ”maakellarin” hajua. Rakennusten kosteuteen liittyvät terveysvaarat on tunnettu vuosisatoja, ja ne näyttävät useimmiten selittyvän immuunijärjestelmän häiriintymisellä, jonka tuloksena on mm. astmaa, hengitystieallergiaa ja mahdollisesti reumaa.

Ulkoilman laatua mitataan ja mallinnetaan kattavasti. Kaupungissa eläessämme me altistumme ulkoilman saasteille niiden pitoisuuksien alueellista jakautumaa tasaisemmin, koska päivittäin altistuksemme kertyy eri puolilta kaupunkia kotoa, työstä, ostoskeskuksista ja ulkoilualueilta sekä liikenteestä niiden välillä. Sisäilman epäpuhtaudet jakautuvat väestön kesken olennaisesti epätasaisemmin. Muutama millimetri lasia muuttaa hengittämämme ilman laatua helposti enemmän kuin 100 km maantietä. Sisäilmaa osataan toki myös mitata ja mallintaa, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun yli miljoonaa toisistaan riippumatonta sisäilmaa on – yksittäisiä ongelmaselvittelyjä ja pistokokeita lukuun ottamatta – mahdotonta valvoa. Sisäilman laadun valvonta ei siis voi perustua ulkoilman laadun valvonnan keinoihin.

Matti Jantunen, tutkimusprofessori
KTL, Ympäristöterveyden osasto
Ilmahygienian laboratorio
matti.jantunen(at)ktl.fi

EU:n tulevan sisäilmapolitiikan taustaselvitys, IndEx-raportti löytyy verkosta.