Publisher

National Public Health Institute

Kansanterveyslaitoksessa väitöskirjatyötään tekevä Anne Lehtonen on tyytyväinen uravalintaansa. Hänen mielestään tutkijan työ on paitsi mielenkiintoista, myös sosiaalisempaa ja vaihtelevampaa kun usein ajatellaan. Uraohjus Anne ei ole, mutta toivoo voivansa joskus tehdä työtä itsenäisenä tutkijana.

Alunperin KTL:ään graduaan tekemään tullut Anne Lehtonen (30) kysyy tavatessamme, kuinka kauan minä olen ollut Kotelossa. Hämminkini huomattuaan hän iloisesti selittää Kotelon olevan yksi Kansanterveyslaitoksen lempinimistä ja koteloitumisen tarkoittavan jäämistä laitokselle oman kehityksen kannalta liian pitkäksi ajaksi. Kahdeksan vuotta sitten Helsingin yliopistosta KTL:ään tullut Anne ei pidä itseään vielä koteloituneena, vaikka hämmästeleekin pian häämöttävää 10 vuoden ”koteloaikaansa”. Sen lisäksi että Anne on ehtinyt saada maisterin paperit ja on hyvää vauhtia valmistumassa tohtoriksi, hänestä on tänä aikana tullut kahden lapsen äiti.

Yksi lähes 200 väitöskirjatutkijasta

Anne Lehtonen tekee väitöskirjatyötään KTL:n mikrobiologian osastolla. Hän tutkii ihmisen puolustusjärjestelmän toimintaa, tarkemmin sanottuna ihmisen verisolujen geenien ilmentymistä. Työaikansa Anne viettää infektioimmunologian laboratoriossa, missä kaikki ”Ilkan ryhmän” (laboratorionjohtaja Ilkka Julkusen tutkimusryhmän) senioritutkijat, väitöskirjatyöntekijät ja graduntekijät tekevät tutkimuksiaan. Anne on yksi noin 180:stä Kansanterveyslaitoksessa väitöskirjaansa tekevästä tutkijasta, ja hän kertoo olevansa erittäin tyytyväinen saamaansa ohjaukseen ja laitoksen tarjoamiin resursseihin. Hänen ryhmässään on parhaat mahdolliset eväät oppimiseen: mukava yhteishenki, apu aina lähellä ja kaikille annetaan myös vastuuta. Vastuunottoa ei Annen mielestä yliopistokursseilla opi, eikä vastuuta anneta opiskelukavereiden kertoman mukaan monissa työpaikoissakaan. Anne kertookin oppineensa kaiken tutkimustyöstä tietämänsä KTL:ssä ja yliopistossa korkeintaan epäonnistumisen (”hyödyllistä kai sekin”, hän lisää hymyillen), sillä lähes kaikki kursseilla tehdyt tutkimukset menivät tavalla tai toisella pieleen.

Anne Lehtoselle tutkijan uran valinta oli selvää lukioajoista lähtien, ja kiinnostus ihmiseen ja biologiaan veivät hänet opiskelemaan perinnöllisyystiedettä Helsingin yliopistoon. Annen mielestä tutkijan työ on arvokasta. Hän pitää tiedon lisäämistä ja sen eteen päin siirtämistä sinänsä tärkeänä – vaatiihan jo pelkästään maailmanmenon seuraaminen tiettyjä perustietoja. Hän kuvailee työtään myös paljon sosiaalisemmaksi ja vaihtelevammaksi kuin miksi se usein mielletään. Yksin pimeässä ja pölyisessä kammiossa puurtajan sijaan Anne näkee aktiivisesti tutkijayhteisöissä toimivan, kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä tekevän tutkijan.

Hyviä ja huonoja puolia

Tulokset motivoivat Annea työssään. Hän kertoo niitä joskus tulevan pitkän odotuksen jälkeen yhtäkkiä niin paljon, ettei oikein tiedä mitä niillä tekisikään! Työn ennalta-arvaamattomuus pitää tylsistymisen kaukana, mutta toisaalta se myös stressaa. Sen lisäksi ettei tiedä tarkalleen, mitä seuraavaksi tapahtuu, työn rahoituksen jatkuminenkin saattaa olla epävarmaa: moni alalla tekee alle vuodenkin työrupeamia. Moni on riippuvainen apurahoista, jotka eivät anna samaa turvaa kuin työsuhteet. Tässä asiassa Annella on käynyt tuuri – hän on nyt neljän vuoden pestillä. Työnsä huonoista puolista Anne mainitsee sen, ettei kukaan alan ulkopuolelta ymmärrä siitä oikeastaan mitään (minä toimin tästä hyvänä esimerkkinä haastattelun alussa). Kun siitä tulee puhe kaikki ovat aluksi kiinnostuneita, hymyilevät ja kyselevät, mutta yleensä hiljaisuus laskeutuu nopeasti ja kohta puhutaankin jo säästä. Anne kertoo tällä olevan hyvätkin puolensa: eipähän ainakaan tule jauhettua työasioita vapaa-ajalla.

Anne Lehtonen arvelee valmistuvansa tohtoriksi – jos hyvin käy ja kaikki menee suunnitelmien mukaan – noin vuoden kuluttua. Sen jälkeen hän aikoo saattaa loppuun täällä aloittamansa työt ja siirtyä pikku hiljaa jonnekin muualle tekemään niin sanottua post doc -vaihetta, eli itsenäistymään tutkijana. Mahdollisista paikoista Anne mainitsee oikeastaan kaikki yliopistokaupungit. Hän aikoo pysytellä Suomessa, vaikka häntä vähän mietityttääkin, mihin kaikki alalla tällä hetkellä valmistuvat tohtorit tulevat sijoittumaan. Tohtoripaljous ei kuitenkaan huoleta Annea – hän uskoo löytävänsä paikan, jossa voi kokeilla siipiään itsenäisenä tutkijana. Nyt kun se, mikä vielä lukioaikoina tuntui kaukaiselta haaveelta ja opiskeluaikoinakin massiiviselta ponnistukselta – tohtoriksi väitteleminen – jo häämöttää horisontissa, väitöskirja tuntuu kutistuneen oikeisiin mittasuhteisiinsa: välietapiksi, joskin tärkeäksi sellaiseksi, tutkijan uralla.

Marja Hyryläinen
KTL, Kansanterveyslehti