Publisher

National Public Health Institute
Original page

men, prophylaxis, schools, smoking, smoking prevention, women, young people

Julkaistu 4.1.2007

Kuva: Heli Kumpula

Nuorten tupakointia voidaan ehkäistä tupakoinnin ehkäisyohjelmilla. Parhaiten onnistuvat koulu- ja yhteisöpohjaiset ohjelmat, joissa harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja joissa huomioidaan yksilölliset tarpeet. Koulun merkitys tupakoinnin ehkäisemisessä ja vähentämisessä on suuri.

Nuorten tupakoinnin aloittamiseen on pyritty vaikuttamaan 1960-luvulta lähtien, kun tupakoinnin terveyshaitat tulivat tieteellisesti osoitetuksi. 1960- ja 1970-luvuilla uskottiin, että terveyshaittojen tiedostaminen yksin riittäisi nuorten tupakoinnin ehkäisemiseksi. Pian kuitenkin osoittautui, että sen lisäksi tarvitaan laaja-alaisia yhteiskunnallisia toimia.

Viimeaikaiset analyysit, jotka pohjautuvat vuosittain tehtävään Aikuisväestön terveyskäyttäytymistutkimukseen, osoittavat, että tupakkalain säätämisen aikaan ja sen jälkeen nuoret aloittivat tupakointia oleellisesti vähemmän kuin edeltävät ikäluokat. Nuorten naisten tupakoinnin voimakas yleistyminen pystyttiin katkaisemaan ja kääntämään laskuun ja miesten jo lievästi vähenevä tupakointi kääntyi voimakkaampaan laskuun. Suomessa väestön tupakointi onkin eurooppalaisittain varsin matalalla tasolla: naisista tupakoi 19 % ja miehistä 27 %. Toisaalta viime vuosikymmeninä tupakoinnissa ei ole tapahtunut oleellista vähenemistä, vaikka nuorten tupakointi on vähentynyt viime vuosina. Näyttääkin siltä, että nykyisillä toimenpiteillä tupakointi pystytään pitämään nykyisellä tasolla, mutta oleellinen vähentäminen vaatisi voimakkaampia ja mahdollisesti uusia toimenpiteitä.

Koulu tärkeä tupakoinnin ehkäisemisessä

Kouluilla on ollut keskeinen sija tupakoinnin vähentämisessä. Koulut ovat nyt savuttomampia kuin 1960- ja 1970-luvuilla, vaikka ihanteellisessa tilanteessa emme vieläkään ole. Terveystiedon saaminen oppiaineeksi mahdollistaa oppituntien laajemman käytön terveysopetukseen. Vuosikymmenet on keskusteltu siitä mitä ja miten tupakoinnista pitäisi nuorille opettaa, jotta sillä olisi mahdollisimman suuri vaikutus tupakointikäyttäytymiseen. 1970-luvun lopussa julkaistiin yhteenveto kokeellisista tutkimuksista, joissa osalle kouluista oli annettu terveystietoa tupakoinnin haitoista ja osalle ei. Oppilaiden tiedot, asenteet ja tupakointi tutkittiin ennen ja jälkeen ohjelman. Yhteenveto noin 30 tutkimuksesta oli, että terveyshaittojen opettamisella voitiin kyllä vaikuttaa tietoihin, mutta hyvin vähän asenteisiin eikä juuri lainkaan käyttäytymiseen.

Tämän jälkeen kehitettiin ohjelmia, jotka perustuivat lähinnä amerikkalaisen Banduran vuonna 1977 julkaisemaan sosiaalisen oppimisen teoriaan. Näiden kouluohjelmien perusajatus oli se, että tupakanpolton aloittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma, sillä useimmiten tupakointi aloitetaan murrosiässä ystävien kanssa. Oppitunneilla käytiin läpi niitä sosiaalisia tilanteita, joihin oppilaat olivat törmänneet tai kuvittelivat voivansa joutua, joissa tupakoinnin aloittaminen olisi mahdollista. Oppilaat saivat keksiä keinoja selviytyä näistä tilanteista ilman tupakoinnin aloittamista. Tilanteita käytiin läpi keskustelun, roolileikkien ja videoiden avulla. Näin nuoria opetettiin vastustamaan niitä sosiaalisia paineita, jotka saattavat johtaa tupakoinnin aloittamiseen.

Tieteellisesti arvioitujen ohjelmien tuloksissa suurta vaihtelua

Suomessa on tehty neljä tutkimusta, jossa käytössä olleiden ohjelmien vaikutusta on arvioitu tieteellisesti kokeellisissa tutkimusasetelmissa. Ensimmäinen oli Pohjois-Karjalan nuorisoprojekti, joka toteutettiin yläasteella vuosina 1978–1980. Välittömästi ohjelman jälkeen siihen osallistuneissa kouluissa oli noin kolmannes vähemmän tupakoitsijoita kuin vertailukouluissa, joissa ohjelmaa ei toteutettu. Oppilaita on seurattu 15 vuotta. Ohjelman vaikutus kesti selvänä kahdesta neljään vuotta lopettamisen jälkeen, mutta heikkeni ajan kuluessa. Oppilaat tutkittiin viimeisen kerran 28-vuotiaina, jolloin ohjelmakoulun oppilaat olivat polttaneet vertailukoulun oppilaisiin verrattuna elämänsä aikana 22 % vähemmän savukkeita murrosiän ja varhaisaikuisuuden aikana.

Toinen tutkittu ohjelma on 1980-luvulla toteutettu Itä-Suomen nuorisoprojekti. Ohjelmalla oli vaikutusta seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla, mutta ei enää seurannassa yhdeksännellä luokalla. Kolmas tutkimus tehtiin 1990-luvulla Helsingin yläasteilla, jotka arvottiin ohjelma- ja vertailukouluiksi. Ohjelmaan osallistuneissa kouluissa tupakoinnin aloittaminen oli lähes puolta vähäisempää kuin vertailukouluissa. Tupakoinnin lopettamiseen ohjelmalla ei juuri ollut vaikutusta.

Neljännessä tutkimuksessa pyrimme kääntämään tupakointiin johtavat sosiaaliset paineet ylösalaisin. Smoke Free Class -kilpailussa oppilaat päättävät yhdessä olla tupakoimaton luokka puolen vuoden ajan, jolloin ainakin osa sosiaalisesta paineesta suuntautuu tupakoimattomuuteen. Ohjelma ehkäisi tupakoinnin aloittamista. Tällä ajatuksella on toteutettu neljä muuta tutkimusta. Kolmessa tutkimuksessa ohjelman todettiin ehkäisseen tupakoinnin aloittamista, mutta neljännessä tutkimuksessa, jossa kysely tehtiin 18 kuukauden kuluttua ohjelmasta, vaikutuksia ei havaittu.

Kilpailut ja toiminta tehoavat nuoriin

Vuosikymmenien aikana eri maissa on kokeiltu hieman erilaisia, mutta perusajattelultaan lähinnä sosiaalisen oppimisen teoriaan pohjautuvia kouluohjelmia. Suomenkielinen yhteenveto 1970-luvulla ja 1980-luvulla toteutetuista ohjelmista on julkaistu aikaisemmin (1). Vuosien 1990 ja 2005 välillä julkaistuista tutkimuksista on Kansanterveyslaitoksen tupakkakertomuksessa 2006 (2) suomenkielinen yhteenveto 53 nuorten tupakoinnin ehkäisyohjelmasta. Näistä 28 on sosiaalisen kyvykkyyden ja sosiaalisten paineiden hallintaohjelmia, joiden ajatuksena on, että nuori oppii haluttua käyttäytymistä mallien ja jäljittelemisen avulla ja että nuorten tupakointia voidaan vähentää lisäämällä nuorten tietoisuutta ja kykyä vastustaa sosiaalista painetta. Näistä ehkäisyohjelmista 60 prosentissa pystyttiin vähentämään nuorten tupakointia.

Monimalliohjelmat, joihin liittyy kouluohjelmien lisäksi koululuokkien ulkopuolista toimintaa, ovat myös olleet suosittuja. Katsauksessa esitellyistä 17 monimalliohjelmasta 70 prosentissa pystyttiin vähentämään nuorten tupakointia. Katsaukseen löytyi myös yhteensä viisi tupakoimattomuuskilpailuun kannustavaa ohjelmaa, jotka sisälsivät tietoa tupakoinnista ja joissa nuoria rohkaistiin sitoutumaan tupakoimattomuuteen tietyksi ajaksi. Siinä onnistuttuaan heillä oli mahdollisuus voittaa palkintoja. Yhtä lukuun ottamatta näillä ohjelmilla pystyttiin vähentämään nuorten tupakointia. Pelkillä tietoon pohjautuvilla ehkäisyohjelmilla ei sen sijaan näyttäisi olevan vaikutusta nuorten tupakointiin.

Nuorten tupakointiin voidaan vaikuttaa ehkäisyohjelmilla. On kuitenkin vaikeaa yksiselitteisesti sanoa minkälaiset tupakoinnin ehkäisyohjelmat ovat tehokkaimpia. Nuorten tupakointia on pystytty vähentämään ohjelmilla, jotka sisältävät koulu- ja yhteisöpohjaisen ohjelman, joissa harjoitellaan sosiaalisia taitoja sekä ohjelmilla joissa on otettu huomioon kohderyhmän yksilölliset tarpeet. Hyviä tuloksia on saavutettu myös ehkäisyohjelmilla, joissa on tupakoimattomuuskilpailuun kannustava osio. Näyttää kuitenkin siltä, että ohjelmien vaikutus vähenee tai häviää niiden loputtua. Siksi olisi tärkeää, että tupakoimattomuusohjelmat jatkuisivat eri oppilaitoksissa 20 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen tupakoinnin aloittaminen on harvinaista.

Erkki Vartiainen, tutkimusprofessori
Marjaana Pennanen, tutkija
Meri Paavola, projektipäällikkö
KTL, Terveyden edistämisen ja kroonisten tautien ehkäisyn osasto
etunimi.sukunimi@ktl.fi

Kirjallisuutta
1. Vartiainen E, Tossavainen K, Koskela K, Korhonen HJ: Koulun terveyskasvatusohjelmien vaikutus nuorten tupakointiin Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1993:30:334–47
2. Pennanen M. Yhteenveto koulupohjaisista ehkäisyohjelmista. Kirjassa: Pennanen M, Patja K, Joronen K. Tupakkakertomus Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B 3/2006