Publisher

National Public Health Institute

Pääosa Suomen talouksista kuuluu vesijohtoverkoston piiriin. Vesilaitokset valmistavat talousvettä pintavedestä tai käyttävät raakavetenään pohja- tai tekopohjavettä. Vesilaitoksen vedenpuhdistusprosessi riippuu raakaveden laadusta. Suomessa pintavedestä valmistettu vesi desinfioidaan aina ennen jakeluverkkoon pumppaamista. Pohjavesiä tai tekopohjavesiä ei välttämättä desinfioida.

Raakaveden sisältämät kemikaalit, mikrobit tai talousveden valmistuksessa muodostuvat desinfioinnin sivutuotteet voivat aiheuttaa terveysriskejä talousveden käyttäjille. Vesilaitoksesta lähtevä vesi voi viipyä pitkäänkin vesijohtoverkostossa, mistä voi seurata mikrobien jälkikasvua ja veden laadun muuttumista. Näistä voi aiheutua käyttäjille haittaa tai terveysriskejä. Hyvälaatuinenkin talousvesi voi muuttua kiinteistöjen vesijärjestelmissä huonolaatuiseksi ja jopa terveydelle haitalliseksi, mikäli olosuhteet ovat mikrobikasvulle suotuisat. Legionellabakteerien kasvu vesijärjestelmissä muodostaa myös terveysriskin.

Talousveden laadulle on asetettu sekä terveysperusteisia laatuvaatimuksia että laatusuosituksia. Talousveden laatua koskevasta lainsäädännöstä vastaa Sosiaali- ja terveysministeriö ja laadun valvonnasta vastaavat kuntien terveydensuojeluviranomaiset.

Talousvettä valmistetaan sekä pohja- että pintavedestä. 61% verkostovedestä valmistetaan pohjavedestä ja 39 % pintavedestä. Pohjaveden käsittely on hyvin vähäistä, yleensä vain sen pH ja toisinaan myös kovuus nostetaan. Pohjavettä ei Suomessa klooridesinfioida, mutta kaikilla kunnallisilla vedenpumppaamoilla tulee olla valmius klooridesinfioinnin aloittamiseen lyhyen ajan sisällä, mikäli mikrobiologiset ongelmat sitä vaativat. Joillakin pohjavesipumppaamoilla veden mikrobiologisessa puhtaudessa on ajoittain ongelmia. Näillä paikkakunnilla on otettu tai lähiaikoina otetaan käyttöön UV-desinfiointi.

Pintavettä ei koskaan saa juoda puhdistamatta sitä. Vuosisadan alkupuolella pintavesi usein vain hiekkasuodatettiin ja desinfioitiin runsaalla kloorilla, ja näin tehdään edelleenkin useissa kehitysmaissa ja myös Venäjällä. Suomessa viimeinen tällainen laitos uudistettiin 1998. Suomessa perinteinen 1940-luvulla yleistynyt puhdistusprosessi sisälsi alkukemikaloinnin, saostuksen alumiinisulfaatilla, selkeytyksen, hiekkasuodatuksen ja jälkidesinfioinnin kloorilla. Alkukemikalointi sisälsi usein pH:n säätelyn ja alkudesinfioinnin kloorilla tai hypokloriitilla.

Nykyaikainen pintavedenpuhdistus on huomattavasti monimutkaisempi prosessi. Se lähtee usein liikkeelle tekopohjaveden valmistuksesta, jolloin järvi- tai jokivedestä tehdään maaperäpuhdistuksella - kuten rantaimeytyksellä tai harjusuodatuksella - puolittain puhdistettua vettä. Tämä niin kutsuttu tekopohjavesi johdetaan vesilaitokselle, jossa tapahtuu lopullinen raakaveden puhdistus. Järvi- ja jokivettä johdetaan myös sellaisenaan vesilaitoksille puhdistettavaksi.

Alkuklooridesinfioinnista luovuttiin viime vuosikymmenen alussa lähes kaikilla pintavesilaitoksilla. Alumiinisulfaatti on usein vaihdettu rautasuoloihin tai saostus on kaksivaiheinen. Humusta ja muita epäpuhtauksia hajotetaan usein prosessin alkupuolella tai puolivälissä otsonoinnilla. Hiekkasuodatus on pitänyt pintansa vuosisatoja, mutta jälkidesinfioinnissa on kloori usein vaihdettu klooriamiinidesinfiointiin. Myös klooridioksididesinfiointi on käytössä joillakin paikkakunnilla. Veden laatua parannetaan varsinkin otsonia käyttävillä laitoksilla yleensä vielä aktiivihiilisuodatuksella. Aktiivihiilisuodatuksen käyttö on lisääntynyt myös muilla pintavesilaitoksilla.

Juomaveden desinfioinnin sivutuotteet ja terveyshaitat
Mikrobien kasvu verkostossa
Lainsäädäntö
Mikrobiologiset muuttujat valvontatutkimuksissa
Vesiepidemiat
KTL tutkii