Publisher

National Public Health Institute

Henkilökuvassa Anni Tukia

Härkävaunujen madonna

93-vuotias terveydenhuoltoneuvos Anni Tukia muistelee pitkää työuraansa hyvillään. Hän toimi lähes neljä vuosikymmentä terveyssisarena eri puolilla Suomea ja kotiseutuaan Karjalaa. Hänen aikanaan terveydenhuollon suurimmat haasteet olivat kulkutaudit, joita vastaan taisteltiin rokotuksin. Uransa kiireisimpänä päivänä Anni Tukia rokotti yli 600 lasta ja aikuista.

Terveydenhuoltoneuvos Anni Tukia arvelee pistäneensä satoja tuhansia rokotuksia elämänsä aikana. Suurin osa on ollut tuberkuloosia, lavantautia tai kurkkumätää vastaan. Ensimmäisen kerran Anni kokeili rokottamista appelsiiniin Helsingin sairaanhoitajakoulussa vuonna 1939. Nyt, 65 vuotta myöhemmin, hän muistelee sen olleen vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin ihmisen rokottaminen. Seuraavan piikin hän pistikin jo suomalaiseen haavoittuneeseen sotilaaseen. Pian Annin vuosikurssin aloitettua Helsingin sairaanhoitajakoulu evakuoitiin Vaasaan ja 28-vuotias juuri Helsinkiin muuttanut karjalaisneito lähetettiin hoitamaan haavoittuneita.

Pelastava terveyssisar

Ensimmäisestä terveydenhoitajakokemuksestaan lähtien Anni Tukia on omistautunut täysin toiveammatilleen. Sotien aikana hän tuli tunnetuksi niin suomalaisten haavoittuneiden kuin venäläisten sotavankien hoitajana. Aluksi ajatus vihollisten hoitamisesta tuntui Annista vaikealta. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän ajatteli omia rintamalla olevia veljiään ja sitä miten toivoisi heitä hoidettavan. Hymyillen hän kertoo, että suomalaisissa ja venäläisissä sotilaissa oli vain yksi ero mitä sairaanhoitoon tulee: hoidettaessa venäläispojat valittivat ja suomalaiset kirosivat.

Erityisesti Anni Tukia muistetaan inkeriläisten paluumuuttajien terveyssisarena. Kun inkeriläisiä vuonna 1943 siirrettiin Suomeen, Anni Tukia kutsuttiin apuun. Terveydenhuoltoneuvosta on pitkään jatkuneen uransa aikana muistettu monin kunniamerkein, mutta rakkaimpana kunnianosoituksena hän pitää inkeriläisten hänelle antamaa lempinimeä, härkävaunujen madonna. Sen hän sai, kun hän matkusti härkävaunuissa Hatsinan ja Paldiskin väliä rokottamassa ja hoitamassa Suomeen palautettavia yli 60 000:ta inkeriläistä. Sattuipa kerran, että Annin onnistui pelastaa junalastillinen inkeriläisiä, joita oltiin jostain syystä siirtämässä Suomen sijasta Berliiniin. Silloin pieni ja hento härkävaunujen madonna seisoi raiteilla niin kauan, että junan suunta vaihtui.

Anni kertoo inkeriläisten siirtoleirillä olleen aina kiire. Yhtenä päivänä jopa tohtori joutui rokottamaan. Siitä syntyikin päivän kestänyt ”rokotuskilpailu”. Terveyssisar Tukia voitti rokotettuaan 650 inkeriläistä, tohtori pääsi vähän puolen tuhannen rajan yli. Siihen aikaan rokottajilla oli yleensä avustajat, jotka pyyhkivät rokotuspaikan eetterillä rokottajaa varten. Yleensä vain avustaja kärsi eetteristä, sinä päivänä kaikki olivat aika moisessa eetterihuurussa.

Taistelua kahta ”hirviötä” vastaan

Vuosina 1943 ja -44 Suomea koetteli paha tuberkuloosiepidemia, kymmenisen vuotta myöhemmin kurkkumätä. Näitä kahta ”hirviötä”, niin kuin Tukia niitä kutsuu, vastaan taistelu oli rankkaa. Kaikki rokotettiin, vauvoista vanhuksiin. Rokottaminen oli Annin mukaan työlästä, piikit eivät olleet kertakäyttötavaraa, vaan ne steriloitiin jokaisen rokotuksen välissä keittämällä. Vasta 1950-luvulla tulivat kuumakaapit helpottamaan töitä.

Muuten työ oli mukavaa, sillä rokotuksiin suhtauduttiin hyvin. Niitä pidettiin pelastajina, mitä ne olivatkin. Mitään haittavaikutuksia Anni ei muista niistä olleen, muuta kuin että jälki niistä jäi. Anni Tukiaa hymyilyttää yksi rokotusmuisto: nuori, armeijassa ollut poika pyysi häntä käyttämään mahdollisimman ohutta piikkiä ja rokottamaan niin ylös, ettei jälki näkyisi uimahousujen alta. Rokottajaa huvitti, mistäpä hän olisi tiennyt pojan uimahousujen koon.

Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät suostuneet rokotettaviksi. Tukia muistaa yhdenkin perheenisän vannottaneen häntä olemaan rokottamatta poikaansa. Ei kulunut kauan, kun isä soitti hätääntyneenä terveyssisarta paikalle, pojalla oli kurkkumätä. Tämä pelastui, mutta kaikki eivät. Kieltäytyjiä oli kuitenkin vähän, oikeastaan vain Jehovan todistajat. Romanilapset taas pelkäsivät piikkiä niin, että juoksivat karkuun, kun rokotukset koulussa alkoivat. Heidät kuitenkin saatiin rokotettua vanhempien avulla.

Järjestönainen

Anni Tukia seuraa edelleen ahkerasti suomalaisen terveydenhuollon tilaa. Hän jäi eläkkeelle Uudenmaan läänin terveyssisaren toimesta vuonna 1974, mutta kuuluu edelleen pariin kymmeneen yhdistykseen tai järjestöön, joiden kautta pitää tietouttaan yllä. Tukia on muun muassa Suomen terveydenhoitajaliiton kunniapuheenjohtaja. Käydessään terveydenhoitajapäivillä tai muissa alan tapahtumissa Anni Tukiaa ihmetyttää se, miten paljon Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on kehittynyt sota-ajoista. Hänen mielestään on erityisen hienoa, että sairaanhoitohenkilökunta saa nykyään niin paljon tietoa ja tukea. Ennen tietoa oli vähemmän, mutta kaikki tekivät parhaansa.

Kiireinen työ- ja järjestöura on johtanut siihen, ettei Annilla ole ollut aikaa perustaa perhettä. Sitäkin enemmän hänellä on ystäviä. 93-vuotiaana Tukian kalenteri on täydempi kuin monen keski-ikäisen. Hän käy eri yhdistysten kokouksissa ja vierailuilla niin tiuhaan, että tapaamista on vaikea sopia. Eivätkä sairaudet ole haitanneet tahtia missään vaiheessa. Anni Tukia arvelee rokottamisenkin onnistuvan häneltä edelleen hyvin. Vaikka totta puhuen, siitä on jo vuosikymmeniä kun hän viimeksi piti neulaa kädessään.

Marja Hyryläinen
KTL, Kansanterveys-lehti
marja.hyrylainen@ktl.fi

Anni Tukia

• Syntynyt 09.08.1911
• Asunut Munkkivuoressa Helsingissä viimeiset 50 vuotta.
• Valmistunut vuonna 1942 terveyssisareksi
• Suorittanut vuonna 1954 sairaanhoitajajohtajan tutkinnon.
• Toiminut terveyssisarena (uusi nimike vuodesta 1972: terveydenhoitaja) mm. Valkjärvellä, Mäntyharjulla, Mikkelissä ja Mannerheim-liitossa.
• Toimi pisimpään Uudenmaan läänin terveyssisarena, vuosina 1955–1974.
• Terveydenhuoltoneuvos vuodesta 1980.