Publisher

National Public Health Institute

Poikkeava unen pituus terveydellisenä riskitekijänä

Unen pituuden ja sairastavuuden yhteys havaittiin sattumalta suurissa amerikkalaisissa syövänehkäisytutkimuksissa 1960–1970-luvuilla. Näiden tutkimusten jälkeen asia on todennettu jo yli kymmenessä toisistaan riippumattomassa seuranta-aineistossa eri maissa. Suomessa kuolleisuusriskin kohoaminen sekä lyhyt- että pitkäunisilla vahvistettiin äskettäin kaksosaineiston 25 vuotta kestäneen seurannan avulla (1).

Paitsi kohonneeseen kuolleisuusriskiin ylipäätään, asia liittyy lisääntyneeseen kuolleisuuteen ja sairastuvuuteen, erityisesti sydän- ja verisuonitauteihin, metaboliseen oireyhtymään, diabetekseen ja masennukseen. Ehkä hieman yllättävää asiassa on se, että sekä keskimääräistä lyhyempi (6 tuntia tai vähemmän) että pidempi (9 tuntia tai enemmän) uni liittyvät kohonneeseen riskiin.

Lyhyt ja pitkä uni yhtä haitallisia

Suurten kansainvälisten väestötutkimusten mukaan väestössä on noin 15–20 %:n suuruinen ”lyhytunisten” sekä noin 10 %:n suuruinen ”pitkäunisten” ryhmä, joihin riskit kasautuvat. Useissa tutkimuksissa on todettu, että lyhytunisuus on yleisempää miehillä, kun taas pitkäunisten joukossa on enemmän naisia. Mistä riskien kasautuminen poikkeavan unen pituuden mukaisiin ryhmiin johtuu? Miksi sukupuolet valikoituvat erilailla näihin ryhmiin? Arkiajattelun kannalta tuntuisi loogiselta olettaa, että ”lyhytuniset” olisivat henkilöitä, joilla uni on jostain syystä häiriintynyt tai osin estynyt, ja tästä syystä he joutuisivat elämään osittaisessa univajeessa, mikä puolestaan johtaisi unen tehtävien vajaaseen toteutumiseen ja sitä kautta kohonneeseen riskiin.

Kokeellisten tutkimusten perusteella tiedetään, että valvottaminen voi johtaa epäsuotuisiin muutoksiin aineenvaihdunnassa ja energiatasapainossa. Esimerkiksi valvoneilla henkilöillä glukoosin sietokyky heikkenee. Poikkeava unen pituus liittyy myös kohonneeseen lihomisriskiin: eräässä tutkimuksessa painoindeksi (BMI) oli kohonnut sekä lyhyt- että pitkäunisilla, mutta yhteys oli vahvempi lyhytunisilla kuin pitkäunisilla.

Valvominen aiheuttaa epäsuotuisia muutoksia myös autonomisen hermoston toiminnassa. Esimerkiksi sympaattinen aktivaatio kasvaa ja stressihormonitasot nousevat stressireaktioille tyypillisellä tavalla. Näitä ajatuskulkuja kutsutaan lyhytunisten kohonneen terveysriskin selittämisen ”univajehypoteesiksi”. On kuitenkin selvää, että koko 10–20 %:n suuruiseen lyhytunisten riskiryhmään tämä olettamus ei päde. Terveys 2000 -tutkimuksen tulosten alustavassa tarkastelussa olemmekin huomanneet, että vaikka lyhytunisten ryhmässä unettomuustyyppiset oireet ovat yleisempiä kuin keskimääräisesti tai pitkään nukkuvilla, huomattava joukko lyhytunisia ei niitä raportoi. Onkin yllättävän epäselvää, missä määrin ja kuinka usein lyhytuniset todella kärsivät unen puutteesta. Vielä ongelmallisemmalta tuntuu pitkäunisten kohonneen riskin selittäminen. Onko ”liika” nukkuminen vaarallista? Vai onko kyse siitä, että unen pituutta lisäämällä elimistö yrittää kompensoida jotain jo olemassa olevaa haittaa tai ongelmaa?

Onko unen pituuden poikkeama sairauden syy vai sen oire?

Terveys 2000 -tutkimuksessa vertaillaan parhaillaan unen pituuden mukaisten riskiryhmien välisiä eroja erilaisten oireiden, elämäntapojen ja sairauksien osalta. Tarkoituksemme on etsiä mahdollisia selitysmalleja terveysriskin luonteen ymmärtämiseksi. Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että olemme alustavissa tarkasteluissamme todenneet useiden oireiden ja elämäntapatekijöiden olevan sekä lyhyt- että pitkäunisten ryhmissä niin sanotussa annos-vaste suhteessa unen pituuden poikkeamaan keskiarvosta. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä lyhyt- että pitkäunisten ryhmien sisällä unen pituuden suurempi eroaminen keskiverrosta liittyy voimakkaampiin unettomuus-, väsyneisyys-, stressi- ym. oireisiin. Tämä saattaisi viitata siihen, että näiden tekijöiden välillä on vahva riippuvuus. On tärkeää ymmärtää onko poikkeava unen pituus terveysriskiä luova syytekijä vai vain jo kohonneeseen riskiin liittyvä ja sitä ilmentävä osoitin. Tämä on tärkeää luonnollisesti siksi, että vastauksesta riippuu, mitä uneen vaikuttamalla voidaan saada aikaan. Jos riskejä voidaan vähentää ja terveyttä ja toimintakykyä edistää huolehtimalla normaalin uni-valverytmin ylläpidosta, asettuu terveyskasvatukselle uusia tehtäviä.

Julkisuudessa on myös paljon pohdittu kysymystä ovatko lyhyt- tai pitkäunisten väestöosuudet muuttumassa ihmisten elintapojen muutosten myötä. Varsinkin lyhytunisten määrän kasvua on pidetty lähes itsestään selvänä totuutena, erityisesti tietyissä väestöryhmissä, kuten nuorten keskuudessa. On kuitenkin huomautettava, että varsinainen väestötason tutkimusnäyttö asiasta puuttuu. Asiaa on kuitenkin ryhdytty selvittämään olemassa olevien väestötutkimuksen aikasarjojen avulla. Tulevaisuuden väestötutkimuksissa uneen ja nukkumiseen liittyviä asioita tulee kuitenkin seurata entistä tarkemmin, jotta poikkeavan unen pituuden ja unihäiriöiden riskiluonnetta opitaan ymmärtämään paremmin.

Unta voidaan pitää paitsi terveydentilan osoittimena myös elämäntapatekijänä, sillä samoin kuin ravintokäyttäytymisessä myös unessa ihmisen fysiologia ja opittu käyttäytyminen kietoutuvat yhteen. Siksi uneen tulisikin tarvittaessa pyrkiä vaikuttamaan samoin kuin esimerkiksi ruokailutapoihin, liikuntaan, tupakointiin tai alkoholinkäyttöön.

Erkki Kronholm, erikoistutkija
KTL, terveyden ja toimintakyvyn osasto
Väestötutkimuslaboratorio, Turku
etunimi.sukunimi@ktl.fi

Kirjallisuutta

1. Hublin, C., Kaprio, J., Partinen, M., & Koskenvuo, M.
Sleep length and mortality: a population-based 25-year follow-up study.
J Sleep Res, 2004;13(Suppl 1), Abstract 346.