Publisher

National Public Health Institute
Original page

intervention, mensuration, mortality, prophylaxis, suicide

Julkaistu 29.8.2007

Suomi on tunnettu korkean itsemurhakuolleisuuden maana. Itsemurhakuolleisuuden lasku vuodesta 1990 vuoteen 2005 on ollut erittäin merkittävä, 40 prosenttia. Miten tähän on tultu?

Itsemurhien absoluuttinen ja myös suhteellinen määrä nousi Suomessa koko itsenäisyyden ajan aina vuoteen 1990 asti, jolloin Suomessa tehtiin 1520 itsemurhaa eli 30,0 itsemurhaa 100 000 asukasta kohden. Sen jälkeen itsemurhien määrä on vähentynyt tasaisesti vuosittain. Vuonna 2005 maassamme tehtiin 994 itsemurhaa eli 17,9 itsemurhaa 100 000 asukasta kohden. Itsemurhakuolleisuus on laskenut 15 vuodessa peräti 40 prosentilla.

Itsemurhien ehkäisyprojekti käynnistyi 1986

Valtiovalta kiinnitti huomiota itsemurhien määrän jatkuvaan kasvuun jo 1970-luvun alussa, jolloin perustettiin kansanedustaja Ilkka Taipaleen johdolla Itsemurhakomitea pohtimaan kysymystä. Tuloksena oli asiantuntijoiden laatima mietintö, joka sisälsi varteenotettavia ehdotuksia. Osa ehdotuksista toteutui, mutta niiden suunnitelmalliseen toimeenpanoon ei tuolloin kuitenkaan vielä kiinnitetty huomiota.

1980-luvun alkupuoliskolla lääkintöhallituksen johtavien virkamiesten aloitteesta ja silloisen sosiaali- ja terveysministerin Eeva Kuuskosken tukemana itsemurhakysymykseen kiinnitettiin uudelleen huomiota. WHO:n Euroopan alueen ”Terveyttä kaikille vuoteen 2000 mennessä” ohjelma sisälsi yhtenä tavoitteenaan itsemurhien kasvun kääntämisen laskuun.

Samanaikaisesti niin Suomessa kuin muuallakin itsemurhakysymykseen kiinnitettiin erityistä huomiota sen vuoksi, että itsemurhista oli tullut korostuneesti nuorten ja nuorten aikuisten kasvava ongelma ja keskeinen kuolinsyy. Yli vuoden kestäneen selvittely- ja suunnitteluvaiheen jälkeen Lääkintöhallitus päätti aloittaa valtakunnallisen itsemurhien ehkäisyprojektin 1.5.1986. Projektin valtakunnalliseksi johtajaksi ja samalla Kansanterveyslaitoksen ensimmäiseksi tutkimusprofessoriksi valittiin allekirjoittanut. Samalla luotiin edellytykset mielenterveyskysymysten mukaantulolle laajemminkin Kansanterveyslaitoksen toimintaan.

Ehkäistävän ongelman perinpohjainen tuntemus

Projektin kannalta keskeinen päätös oli perustaa itsemurhien ehkäisy ajankohtaiseen ja tutkimukseen perustuvaan tietoon suomalaisista itsemurhista. Tämän vuoksi tutkimme kaikki Suomessa yhden vuoden aikana tehdyt yli 1 500 itsemurhaa käyttäen ns. psykologisen ruumiinavauksen (psychological autopsy) menetelmää.

Jokaista itsemurhaa koskeva tapaustutkimus päätyi preventiivisiin johtopäätöksiin. Laajaan tutkimusprojektiin – Itsemurhat Suomessa 1987 – osallistui noin 250 mielenterveysalan asiantuntijaa kenttätutkijoina kattavasti koko maasta. Tutkitut itsemurhatapaukset käsiteltiin kunkin alueen projektiryhmässä, joka hyväksyi suositukset. Projektiryhmät koostuivat läänien johtavista virkamiehistä yhteiskunnan eri sektoreilta, joilla oli näin poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus perehtyä itsemurhiin ja niiden taustatekijöihin vähintäänkin kymmenien eri tapausten avulla.

Tavoitteena oli yhdenmukaistaa eri toimijoiden näkemyksiä itsemurhasta, lisätä tietopohjaa ja muuttaa asenteita itsemurhia kohtaan tuomalla ne niin lähelle kuin mahdollista tapaustutkimusten ryhmässä tapahtuvan käsittelyn avulla. Pyrimme vaikuttamaan noin 1 000 projektissa mukana olleeseen henkilöön kokemuksellisesti (learning by experience) ja käytännöllisesti (learning by doing). Tämän lisäksi projektin aloittamista edelsi laaja itsemurhia ja niiden kohtaamista koskeva koulutus erikseen kussakin läänissä.

Projektin onnistunut rakenne, toimintaperiaatteet ja tavoitteen saavuttaminen

Projekti aloitettiin aikana, jolloin Suomessa terveydenhuollon hallinto toimi vielä keskitetysti. Lääkintöhallituksen pääjohtaja toimi projektin johtoryhmän puheenjohtajana ja valtakunnallisessa projektiryhmässä oli alan johtavia asiantuntijoita ja yhteiskunnan eri sektoreita edustavia johtavia virkamiehiä. Jokaisessa läänissä oli lisäksi vastaava oma projektiryhmänsä läänin kansliapäällikön, lääninlääkärin tai sosiaali-terveysosaston osastopäällikön johdolla.

Läänin projektiryhmä ohjasi alueellista toimintaa ja valmisteli alueellista yhteenvetoa ja strategisia johtopäätöksiä. Valtakunnallisen projektin johtajan tukena oli projektin työvaliokunta sekä kussakin läänissä oma projektinjohtaja, joka ohjasi alueensa kenttätutkijoita, jotka olivat vastuussa tapaustutkimusten suorittamisesta. Tämän kaksoisrakenteen avulla sekä hallinnollinen ohjaus että asiantuntemuksen käyttö toteutuivat tehokkaasti. Projektin kattoi kaikki keskeiset yhteiskunnan toimintasektorit ja koostui paikallisesta, alueellisesta sekä valtakunnallisesta toiminnan tasosta.

Projektin käyttöön ei osoitettu varsinaisia erillisiä voimavaroja, vaan koko toiminta perustui olemassa olevien voimavarojen uudelleen kohdentamiseen. Innostus oli suuri eikä alun epävarmuuden jälkeen toiminnassa ollut mitään erityisiä ongelmia. Myös poliisi, oikeuslääkärit, terveydenhuollon ja sosiaalihuollon henkilöstö sekä muut itsemurhan uhrin tunteneet ja häntä aiemmin auttaneet sekä noin 2 000 itsemurhan tehneen omaista osallistui hankkeeseen lähes poikkeuksetta yhteistyöhaluisesti.

Kuntien motivoimiseksi hankkeeseen mukaan analysoimme itsemurhakuolleisuuden kehityksen Suomessa myös kunnittain ja alueittain, niin että jokaisella alueella oli oma haasteensa hoidettavanaan. Tavoitteena oli toimia siten, että kaikki osapuolet voisivat hyötyä osallistumisestaan ja välttää kokemusta sellaisesta projektista, jossa kerätään tietoa vain ulkopuolisten hyödyksi. Itsemurhien ehkäisyn määrälliseksi tavoitteeksi asetettiin itsemurhakuolleisuuden aleneminen 20 prosentilla vuoteen 1995 mennessä. Tämä tavoite saavutettiinkin, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin verrattuna implementaation alkua edeltävään vuoteen 1990. Jos vertailukohdaksi otetaan projektin alkamisvuosi 1986, niin tavoite saavutettiin vuonna 2002.

Preventiiviset johtopäätökset ja käytännön ehkäisytyö

Kolmen vuoden tutkimusvaiheen jälkeen läänien projektiryhmät analysoivat kaikki tapauksensa ja tekivät kirjallisen yhteenvedon alueensa itsemurhatilanteesta sekä esittivät suosituksia alueen itsemurhien ehkäisemiseksi. Tämän materiaalin sekä Kansanterveyslaitoksen tuottaman tutkimustiedon pohjalta luonnosteltiin kansallinen itsemurhien ehkäisystrategia ja toimintaohjelma, joka julkaistiin vuoden 1991 lopulla. Ehkäisystrategia perustui seitsemän keskeisen suositukseen varaan, josta yhtenä esimerkkinä on depression havaitseminen ja hyvä hoito.

Jo hyvin varhain projektin kuluessa kävi ilmi, että depressio kytkeytyi riskitekijänä useimpiin itsemurhiin ja että depressio oli useimmiten sekä alidiagnosoitu että alihoidettu terveydenhuollossa. Valtakunnallisen ohjelman periaatteet olivat juurtuneet vähittäin jo edeltäneiden toimintavuosien aikana paikallisten ja alueellisten kokemusten ja koulutuksen avulla.

Virallinen ohjelma edelleen vauhditti niiden käyttöönottoa implementaatiovaiheen aikana, joka toteutui noin 1 000 erilaisen alueellisen ja paikallisen koulutus- ja kehittämishankkeen avulla. On arvioitu, että projektin vaikutus kohdistui vuosien 1986–1996 aikana yli 100 000 suomalaiseen asiantuntijaan yhteiskunnan eri sektoreilla ja ehkäisyä koskevat viestit välittyivät heidän sekä tiedotusvälineiden avulla koko väestöön usealla eri tavalla.

Projektin arviointia

Projektin kotimainen arviointi tapahtui vuosina 1997–98. Tuolloin kuvattiin implementaatiovaiheen (1992–96) toimintoja ja niiden vaikutuksia. Kansainvälinen riippumaton asiantuntijaryhmä arvioi erikseen projektin toteutusta ja tuloksia vuonna 1998 päätyen hyvin myönteiseen kokonaisarviointiin.

Suomi on tullut viime vuosina tunnetuksi, ei enää korkean itsemurhakuolleisuuden, vaan itsemurhien ehkäisyn mallimaana. Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, joka loi kansallisen ehkäisystrategian ja toteutti sen niin, että ainakin implementaatiovaiheen aikana, ja vielä sen jälkeenkin, itsemurhakuolleisuus on laskenut merkittävällä tavalla.

Siihen, ovatko hyvät tulokset seurausta projektista vai samanaikaisista muista muutoksista, joista osa ehkä on ollut syynä jo projektin synnyllekin, ei ole selvää vastausta. Kansanterveyslaitoksen tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että masennuksen hoidon kehittyminen on mitä ilmeisimmin vähentänyt itsemurhia maassamme. Hyvän hoidon vaikutukset näkyvät itsemurhien vähenemisenä myös psykoosien hoidossa. Alkoholin kulutuksen kasvusta huolimatta alkoholi ei enää ole samankaltainen miesten itsemurhia selittävä riskitekijä, jota se on ollut aiemmin vuosikymmenien ajan.

Myös itsemurhaa yrittäneiden ennuste näyttää parantuneen. On myös luultavaa, että suomalaisen yhteiskunnan myönteinen taloudellinen ja muukin kehitys yhdessä yleisen positiivisen ilmapiirin kehittymisen myötä on vaikuttanut suotuisasti itsemurhakuolleisuuden kehitykseen. Eniten itsemurhat ovat vähentyneet miesväestön keskuudessa. Naisten osalta kehitys ei ole ollut yhtä suotuisaa.

Voidaanko kokemuksia yleistää muihin projekteihin?

Valtakunnallisten terveysprojektien toteuttaminen tänä päivänä kattavasti koko maassa ei enää ole yhtä helppoa kuin 1980-luvulla. Hajautettu ja monimutkaistunut palvelurakenne sekä työvoimatilanne ei suosi laajojen projektien toteuttamista. Väliportaan hallinto on ohentunut ja ehkä heikentynytkin terveyssektorilla.

Edelleen on kuitenkin suositeltavaa ja jopa välttämätöntä etsiä sellaisia liittosuhteita, joissa kaikki osallistujat saavat hankkeesta konkreettista hyötyä. Tämä win–win-periaate lienee yleistettävissä kaikkiin terveyshankkeisiin. Terveyden edistämishankkeet ylipäätään hyötyisivät siitä, että niiden tukena on riittävästi keskitettyä asiantuntemusta ja ohjausta. Kansanterveyslaitoksen kaltainen laitos luo hyvät edellytykset preventiotutkimuksille ja -hankkeille maassamme.

Jouko Lönnqvist, tutkimusprofessori
KTL, Mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osasto
jouko.lonnqvist(at)ktl.fi