Publisher

National Public Health Institute
Original page

(pandemier), epidemics, polio, poliovirus, poliovirus vaccines, viruses

Julkaistu 24.9.2007

Tapani Hovi tuli suurelle yleisölle tutuksi kaksi vuotta sitten lintuinfluenssan ja pandemiauhkan myötä kansallisen varautumisryhmän jäsenenä. Kansainvälisesti hänet tunnetaan polioviruksen hävittämiseksi tehdystä työstä. Tapani Hovi pitää itseään ennen kaikkea perustutkijana, jonka uraa on leimannut tutkijan uteliaisuus ja aito kiinnostus viruksiin.

Haastattelua edeltävänä päivänä Maailman terveysjärjestö WHO oli julkaissut tartuntatautiraporttinsa, jossa varoitettiin uusista taudinaiheuttajista ja kehotettin jäsenvaltiota tehokkaampaan torjuntaan ja suurempaan valppauteen. Tutkimusprofessori Tapani Hovin mielestä raportin varoitukset eivät ole pelkkää politiikkaa, jolla jäsenvaltioiden pandemiavarautumiseen saataisi vauhtia. Taustalla on myös todellisia muutoksia
– Sademetsien hakkaamisen ja ilmastonmuutoksen seurauksena hyttysten ja muiden viruksia muista eläimistä ihmiseen levittävien niveljalkaisten levinneisyys muuttuu. Yhä suuremmat ihmisjoukot altistuvat aikaisempaa enemmän muiden eläinkunnan jäsenten viruksille, selittää Tapani Hovi.

Virukset ovat sopeutuneet elämään virus-isäntäsuhteessaan varsinaisen isäntäeläimensä kanssa siten, etteivät ne tavallisesti aiheuta sille vakavaa tautia. Uuteen isäntäorganismiin, kuten ihmiseen, päästessään ne voivat olla hyvinkin vaarallisia. HIV ja SARS ovat esimerkkejä näin syntyneistä uusista taudeista.

Hitaasti alkanut pandemiavarautuminen onnistui

Tapani Hovi näkee WHO:n varoitusten taustalla myös huolen siitä, että lisääntynyt lentoliikenne nopeuttaa virusten leviämistä.
– SARSin torjunnassa ihmiskunta onnistui lopulta aika hyvin, ja tauti saatiin pysäytettyä kansainvälisellä yhteistyöllä ja pelisäännöillä.

SARS osoitti kuitenkin tautien nopean leviämisen mahdollisuuden ja pani vauhtia influenssapandemiaan varautumiseen meilläkin, vaikkei tauti Suomeen asti ehtinytkään.
– Pandemian uhka on ollut aina olemassa. WHO kehotti jo 1990-luvun puolivälissä jäsenmaitaan tekemään kansallisia varautumissuunnitelmia. Koska Kansanterveyslaitoksella on tartuntatautien seurantavastuu, perustettiin laitokseen pandemiavarautumisryhmä. Keskeisenä aloitteentekijänä oli influenssalaboratorion päällikkö Reijo Pyhälä, kertoo Hovi.

KTL:n tutkijoiden tekemää suunnitelmaa yritettiin pariin otteeseen saada lavennettua kansalliseksi varautumissuunnitelmaksi, mutta pandemiauhkaa ei kuitenkaan koettu niin merkittäväksi, että se olisi johtanut toimintaan.

H5N1-virus aiheutti ensimmäiset ihmistartunnat siipikarjaepidemioiden yhteydessä jo 10 vuotta sitten Hong Kongissa. Kun epidemia laantui, loppui myös terveysviranomaisten ja terveydenhuollon laveampi kiinnostus asiaan. Vasta vuonna 2004 alkanut suurempi kohu johti siihen, että Suomessakin saatiin kansallinen varautumissuunnitelma aikaan. Suomi teki suunnitelmansa myöhempään kuin moni muu Euroopan maa, mutta kun se vihdoin saatiin aikaan, siitä tuli Hovin mielestä aika hyvä.
– Jotta kansallisesta suunnitelmasta olisi apua pandemian tullen, se pitää vielä sisäistää paikallisissa suunnitelmissa ja lopulta toteuttaa. Hyvää suunnitelmassa on muun muassa se, että saimme käyntiin kansallisen, eri hallinnonalat yhdistävän keskustelun.

Polioepidemia haastoi tutkijan

Tapani Hovi on kansainvälisesti tunnettu asiantuntija, jonka osaamista WHO on käyttänyt polion hävittämiseksi maailmasta. Poliosta tuli Hovin elämäntyö oikeastaan sattumalta. Suomessa puhkesi polioepidemia juuri kun Hovi oli aloittanut työn tutkijana KTL:ssä. Herpesvirukset vaihtuivat lennossa poliovirukseen, sillä epidemia piti saada torjuttua.

Poliovirus levisi syksyllä 1984 kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen muutamassa kuukaudessa ympäri maata. Nopea leviäminen on Hovin mukaan hyvin tyypillistä poliovirukselle. Syksyn aikana sairastuneista kymmenestä henkilöstä yksi sai aivokalvotulehduksen ja muut tyypillisen halvausoireisen polion. Viranomaiset reagoivat nopeasti, ja ennen vuoden loppua kaikille 18-vuotiaille ja sitä nuoremmille annettiin ylimääräinen poliorokotepistos ja talvella 1985 koko väestö sai elävän poliorokotteen sokeripalassa.
– Teimme varmasti maailmanennätyksen rokotuskattavuudessa, sillä noin 94 prosenttia väestöstä otti sokeripalarokotteen. Heidän lisäkseen pari prosenttia, jolle ei suositeltu elävää rokotetta, sai pistoksena annetun rokotteen. Epidemia pysähtyi rokotuskampanjaan, mutta ilman sitä vuodenaikojen mukaan esiintyvä virus olisi seuraavana kesänä jatkanut leviämistään ja sairastuttanut suuremman joukon.

Epidemiaviruksen alkuperä jäljitettiin jälkikäteen Välimeren maihin, joten luultavasti se oli tullut Suomeen matkailijan mukana.
– Polio on aiheuttanut epidemioita myös muissa maissa, joista se on ollut jo jonkin aikaa poissa. Poliovirukselle, niin kuin monelle muullekin, on tyypillistä se, että tartunnan saanut ihminen erittää sitä jo ennen oireiden alkamista. Siksi sen leviämistä ei ole pystytty estämään millään varokeinoilla. Virus leviää uloste-käsi-suu -reittiä ja myös esineiden välityksellä, sillä se säilyy kohtalaisen hyvin esimerkiksi pöytäpinnoilla.

Päätöksenteon vaikeus ja vastuu

Kun epidemia paljastui syksyllä 1984, Suomessa käytettiin edelleen alkuperäistä pistettävää, tapettua virusta sisältävää rokotetta, vaikka suurin osa muusta maailmasta käytti elävää rokotetta. Perusteluna oli se, että elävä rokote aiheuttaa yhdelle 500 000:sta ensi kertaa rokotettavasta yhtä vakavan taudin kuin luonnonmukainenkin polio.
– Muutamaa kuukautta myöhemmin asiantuntijoiden piti perustella, miksi tästä huolimatta koko väestölle annetaan elävä rokote.

Pistettävää rokotetta ei ollut mistään saatavissa 5 miljoonaa annosta. Lisäksi moni kansainvälinen asiantuntija oli sitä mieltä, että näin laaja epidemia voidaan pysäyttää vain elävää rokotetta käyttämällä. Kun väestö oli jo ennestään rokotettu, arvioitiin komplikaatioriski noin 10 kertaa edellä mainittua pienemmäksi. Näin myös kävi.

– Hankalissa epidemiatilanteissa kukaan ei voi olla täysin varma siitä, mikä on se täsmälleen oikea tapa toimia. Päätöksentekoprosessissa tarvittavaa tietoa ei ole eikä sitä voida saada. On pakko tehdä kompromisseja ja perustaa päätös todennäköisyyksille, kun absoluuttista tietoa ei ole. Aikaisempia kokemuksia vastavista tilanteista tai kokemuksia muualla maailmassa voidaan toki käyttää tukena, mutta rokotuskampanja on aina osittain myös poliittinen päätös. Jotain on tehtävä, koska tekemättä jättäminen on myös teko, jonka seuraukset voidaan usein arvata tai tietää, pohtii Hovi.

Päätöksentekoa helpottaa Hovin mielestä se, että Suomessa kaikki rokotukset ovat vapaaehtoisia. Yksilö tai lapsen vanhemmat voivat päättää, uskovatko he perusteluja vai eivät.
– Olisi vielä vaikeampaa olla päättäjänä, jos rokotukset olisivat pakollisia.

Polion hävittämisessä takapakkia

Maailmanlaajuisesta hävityskampanjasta huolimatta poliota esiintyy edelleen muun muassa Nigeriassa ja Intian pohjoisosissa. Kyse ei ole siitä, että rokotteet olisivat huonoja, vaan siitä ettei niitä käytetä oikein ja mahdollisimman tehokkaasti joka paikassa. Esimerkiksi Pohjois-Nigeriassa rokotteita on Hovin mukaan käytetty laiskasti.
– Intian ongelma-alueilla on valtavasti väkeä ja suuri syntyvyys. Muualla toimivat rokotuskäytännöt eivät täällä riitä, koska tartunnalle alttiita lapsia tulee virukselle tarjolle jatkuvasti. Rokotuskäytäntöjä on tästä syystä yritetty muuttaa, ja jälleen kerran näyttää lupaavalta, mutta niin on näyttänyt monta kertaa aikaisemminkin, toteaa Hovi.

Samalla hän muistuttaa, että ainoa tauti, joka on tähän mennessä onnistuttu hävittämään on isorokko, johon keksittiin rokotus jo 1700-luvun lopulla.
– Aikansa vei sekin!

Tapani Hovi jatkaa WHO:n konsulttina polion hävitysohjelmassa myös eläkkeelle jäätyään, samoin kuin Merja Roivaisen johtama KTL:n enteroviruslaboratorio yhtenä WHO:n koordinoiman polion hävitysohjelman seitsemästä erityistukilaboratoriosta

Tutkijan uteliaisuus on tallella

Retkeilyä ja juoksua harrastava Tapani Hovi lähti eläkkeelle juosten, mukanaan joukko kooteeälläläisiä.

Eläkkeelle jääminen ei merkitse tutkijanuran päättymistä. Tapani Hovilla on kesken useita tutkimushankkeita, joille on nyt paremmin aikaa hallinnollisten töiden päätyttyä. Tutkimustyöhön vetää edelleen uteliaisuus ja halu tietää miksi joku asia on niin kuin se on.
– Olemme tutkineet muun muassa polioviruksen lähisukulaisia rinoviruksia, jotka aiheuttavat suurimman osan tavallisesta flunssasta.

Viime aikoina on vahvistunut, että rinovirukset liittyvät myös paljon vakavampiinkin hengitystietauteihin, kuten astmaan ja kroonista keuhkoputkentulehdusta seuraavaan ahtaumatautiin. Tapani Hovia kiinnostaa selvittää, millä mekanismilla tavallinen pieni virus sotkeutuu näihin vakaviin tauteihin.
– Minua kiinnostavat enemmän tavalliset infektiot, joiden merkitys ihmiskunnan terveydessä ja sairaudessa on kohtalaisen suuri, kuin harvinaiset uudet sairaudet. Ikävä kyllä, tutkimusrahoituksessa uusi tai dramatiikkaa sisältävä aihe on tavallaan ymmärrettävästikin vetävämpi kuin tällainen kansanterveydellisesti merkittävä, mutta arkisempi aihe.

Biolääketieteellistä tutkimusta on Hovin mielestä vaikea sovittaa kalenterivuoden mittaisiin projekteihin tai tulossopimuksiin, joissa ennalta sovitaan mitä tehdään ja vuoden päästä kerrotaan, että näin tehtiin.

Suoraviivainen, ennustettava ja toteutumiseltaan mitattavissa oleva prosessi ei välttämättä ole paras, jos tutkimustyöllä halutaan löytää jotain ihan kokonaan uutta. Pitää olla valmis ottamaan sivuaskelia ja katsomaan asioita toisesta näkökulmasta.
– Tutkijalla pitäisi olla valppautta ja mahdollisuus havaita sivulinjoja. Silloin kun tulos ei ole odotettu, pitäisi olla erityisen valppaana sillä, kuten usein on todettu, kaikki uudet havainnot perustuvat epäonnistuneisiin kokeisiin, sanoo Hovi.

Tutkijan pitääkin Hovin mielestä aina olla valmis muuttamaan käsityksiään faktoista ja dogmeista, silloin kun tulee tieteellistä näyttöä siitä, että aikaisempi tapa ajatella on ollut virheellinen.

Uusien virusten ilmaantumista ei voida millään tavalla ennustaa. Tutkijoilla ja epidemiologeilla ei ole muuta keinoa torjua virustauteja kuin tunnistaa uusi tauti mahdollisimman nopeasti ja selvittää sitten, mitä sen kanssa voidaan tehdä.

Maria Kuronen
Kansanterveys-lehti