Publisher

National Public Health Institute
Original page

(hyttyset), (puremat), dengue, disease transmission, encephalitis, tick-borne, hantavirus infections, infectious diseases, insect bites and stings, lyme's borreliosis, plague, prophylaxis, rabies, symptoms, ticks, travel, travellers, tropical zone, vaccines, water

Julkaistu 19.4.2005

Hyönteisten ja muiden eläinten aiheuttamat tartunnat

Hyönteiset voivat levittää tropiikissa monia virus-, bakteeri- ja loistartuntoja. Hyönteisten pistojen välttäminen on viisasta: näin voi ehkäistä hankaliakin tartuntoja. Joitakin hyttysten levittämiä tauteja vastaan voi suojautua rokotteella. Hyttyset levittävät malarian lisäksi mm. keltakuumetta, denguekuumetta, Japanin aivotulehdusta, filariaasia eli rihmamatotautia ja tularemiaa eli jänisruttoa. Matkustettaessa alueilla, joissa esiintyy verenvuotokuumeita, on aina turvallisinta käyttää kuumelääkkeenä parasetamolia.

Hietakärpäsen pisto voi aiheuttaa leishmaniaasia, mäkärän onkosersiaasia eli jokisokeutta ja tsetsekärpäsen unitautia.

Punkit levittävät borreliainfektioita: pohjoisella pallonpuoliskolla Lymen borrelioosia ja Afrikassa pehmeäkuoristen punkkien välityksellä myös muita borreliooseja (toisintokuume, relapsing fever), puutiaisaivotulehdusta (TBE-virusinfektio) ja Krimin-Kongon verenvuotokuumetta. Chagasin taudin ja pilkkukuumeen voi saada luteiden puremista.

Dengueinfektio

Dengue ja sen vakava komplikaatio dengue-verenvuotokuume-sokkioireyhtymä ovat tärkeimmät arbovirusinfektiot maailmanlaajuisesti.

Dengueinfektio on yleinen - miljoonia tapauksia vuosittain - maapallon subtrooppisilla ja trooppisilla alueilla (kuva 7 ), ja suomalaismatkailijoillakin sitä diagnosoidaan 10-15 tapausta vuosittain. Tauti ei yleensä ole vakava. Oireina ovat päänsärky, lihaskivut, usein kaksivaiheinen kuume, ihottuma ja imusolmukkeiden suureneminen, mutta siihen saattaa liittyä sydäntulehdus tai harvoin keskushermosto-oireita. Taudin itämisaika on yleensä 4-17 vuorokautta. Vaarallisinta denguevirusinfektioissa on joskus kehittyvä dengue-verenvuotokuume-sokkioireyhtymä, jota tavataan uusintainfektioiden yhteydessä parilla prosentilla (aniharvoin ensimmäisen dengueinfektion yhteydessä) Kaukoidässä tyypillisesti lapsilla ja Karibian alueella aikuisillakin.

Denguevirukset, joita on neljää eri tyyppiä, leviävät ihmisiin hyttysen välityksellä. Erityisen tärkeä levittäjä on Aedes aegypti, joka on hyvin sopeutunut elämään trooppisessa kaupunkiympäristössä. Toisin kuin muut malariaa levittävät sääsket tämä laji imee verta ihmisestä päiväsaikaan. Se tulee usein myös sisätiloihin hakemaan ravintoaan ja lepäämään. Se lisääntyy ihmisasujaimistoja ympäröivissä vesivarastoissa ja on mukautumiskykynsä vuoksi levittäytynyt trooppisilla leveyspiireillä laajalti niin kaupunki-, taajama- kuin maalaisympäristöönkin. Seisovat vedet tulisikin vaihtaa näillä alueilla vähintään kerran viikossa ja välttää sadevettä keräävää rojua pihapiirissä. Trooppisissa maissa, erityisesti Kaakkois-Aasiassa, Intiassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa, matkaava voi saada dengueinfektion. Laajoja epidemioita esiintyy yleensä 3-4 vuoden välein. Tällä hetkellä dengueta vastaan ei ole saatavissa rokotetta; parasta on suojautua hyttysen pistoilta. Malarian ehkäisemisen yhteydessä esitetyt varotoimenpiteet koskevat myös dengue­infektiota, kunhan muistaa suojautua sääskiltä käyttämällä sopivaa vaatetusta ja muita mekaanisia keinoja sekä hyttyskarkotteita myös päiväsaikaan.

Jos matkailija epäilee sairastuneensa dengueinfektioon, etenkin jos ilmenee ankarampia oireita tai verenvuoto-oireita (pieniä verenpurkaumia iholla, epätavallista mustelmataipumusta tai suolistoverenvuotoa), olisi hakeuduttava lääkärin hoitoon välittömästi, sillä asianmukainen hoito vähentää merkittävästi vaaraa kuolla dengue-verenvuotokuume-sokkioireyhtymään (hoidettuna kuolleisuus alle 5 %).

Ebola- ja Marburg-virusten aiheuttamat infektiot

Ebola- ja Marburg-virukset vaativat suoran kontaktin tarttuakseen apinasta ihmiseen tai ihmisestä toiseen. Tartunta saadaan verestä, muista elimistön nesteistä, kudoksista tai eritteistä, ja varsinaiset epidemiat ovat alkaneet lähinnä huonon hygieniatason sairaaloista, joissa virus on levinnyt kontaminoituneiden injektioneulojen ja -ruiskujen kautta. Itämisaika vaihtelee suuresti (2-21 vrk). Tauti on verenvuotokuume, jonka oireina ovat äkillinen kuume, ankara lihas- ja päänsärky, kurkkukipu, voimakas kasvoturvotus, ihottuma, oksennukset ja ripuli sekä hieman myöhemmin, noin 5. päivänä, vaikeat sisäiset ja ulkoiset verenvuodot ja sokki. Infektio on erittäin harvinainen, muutaman epidemian (Kongon demokraattisessa tasavallassa, Sudanissa, Gabonissa, Ugandassa) lisäksi on kuvattu joitakin yksittäisiä tapauksia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Rutto

Villeillä jyrsijöillä on eräillä alueilla (mm. Yhdysvaltojen Kalliovuorilla, Etelä-Amerikan Andeilla, monissa Afrikan maissa, Keski- ja Kaakkois-Aasiassa) ruttoa, joka voi levitä niistä joskus ihmiseen. Tavallisesti jyrsijän iholla elävä kirppu levittää tartuntaa puremallaan. Ihmisessä kehittyy pureman seurauksena kivulias imusolmuketulehdus, paiserutto. Se paranee useimmiten hyvin mikrobilääkkeillä. Joskus, kuten vuoden 1994 syksyllä Intiassa, paiserutto voi muuttua keuhkorutoksi, jolloin tartunta leviää ihmisestä toiseen ysköspisaroiden mukana. Keuhkorutto on vaarallinen ja varsin tarttuva tauti. Lyhytkestoisilla matkoilla keuhkoruttoalueelle voi tartunnan estää ottamalla estolääkityksenä mikrobilääkettä (tetrasykliiniä, doksisykliiniä tai sulfatrimetopriimiä), mutta ilman pakottavaa syytä matkoja epidemia-alueille tulisi välttää.

Leptospiroosi

Leptospiroosi on bakteeritauti, jota esiintyy endeemisenä trooppisilla alueilla. Se leviää ihmisiin muun muassa jyrsijöiden, karjan, sikojen ja koirien eritteistä rikkoutuneen ihon tai limakalvojen kautta kosketustartuntana sekä saastuneesta vedestä, maaperästä ja kasvistosta. Se aiheuttaa kuumetta, lihasarkuutta ja joskus keskushermosto-oireita tai sisäelinvaurioita. Tautiin tehoavat monet mikrobilääkkeet, kuten doksisykliini. Kotieläimet voidaan rokottaa leptospiroosia vastaan.

Hantavirusinfektiot

Jyrsijöistä voi tarttua ihmiseen lähinnä hengitysteitse myös munuaisoireisia verenvuotokuumeita (Euraasiassa) tai vaikeita keuhko-oireita (Amerikassa) aiheuttavia hantaviruksia. Vakavat hantavirusinfektiot ovat tavallisimpia Kiinassa, Koreassa sekä Balkanilla, jossa tartunnanlähde on peltohiiri tai metsähiiri. Lievempiä infektioita levittävät myös rotat ja Euroopassa, erityisesti Suomessa ja Venäjällä, hantaviruksia tartuttavat metsämyyrä ("myyräkuume") ja paikoin peltohiiri. Arenavirusinfektioita, jotka saattavat ilmetä vaarallisina verenvuotokuumeina, tavataan erityisesti Länsi-Afrikassa (Lassa-kuume) ja Etelä-Amerikassa.

Rabies

Rabiesvirusta on paikoitellen runsaasti trooppisten alueiden eläimissä, erityisesti lepakoissa, koirissa ja kissoissa (ks. s. 118-122 ).

Myrkylliset puremat tai pistot

Tropiikissa myrkyllisten eläinten (käärmeet, skorpionit, hämähäkit, myrkylliset kalat, korallit jne.) puremia ja pistoja voi välttää katsomalla, mihin astuu ja minne kätensä laittaa, niin valoisassa kuin pimeässä. Sopivaan pukeutumiseen ja suojaavien jalkineiden käyttöön on aina kiinnitettävä huomiota.

Myrkyllisten purema- ja pistovammojen ensiapuna on aina

Käärmeenpureman hoidossa antiseerumista eli käärmevasta-aineesta voi olla apua. Sitä tulisi antaa mahdollisimman nopeasti pureman jälkeen myrkyn neutraloimiseksi, mikäli on myrkytysoireita. Ongelmana on yleensä, ettei käärmettä ole voitu tunnistaa ja siten ei voida valita käärmelajikohtaista antiseerumia.

Skistosomiaasitartunta

Skistosomiaasi- eli bilhartsiatartunnan voi saada tropiikin järvi- ja jokivesistä sekä kastelukanavista. Skistosomiaasia ilmenee alueittain Karibialla, Etelä-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa sekä trooppisessa Afrikassa. Paikallisten esiintymisalueiden kaikkia makeita vesiä on pidettävä tartuttavina, eikä niissä tule uida eikä kahlata, eikä muutenkaan tulisi joutua kosketuksiin käsittelemättömän veden kanssa, koska lyhytaikainenkin kontakti veden kanssa voi aiheuttaa skistosomiaasitartunnan. Maastossa on syytä käyttää suojaavia jalkineita. Uima-allasvesi on useimmiten turvallista, ellei sitä ole otettu suoraan luonnonvesilähteestä.

Skistosomiaasilla saastunut vesi voidaan tehdä vaarattomaksi keittämällä, kloori- tai jodikäsittelyllä tai suodattamalla. Skistosomiaasitartunta on länsimaalaisella yleensä lievä, useimmiten oireeton. Oireet virtsateissä tai suolistossa tai kuumeilu alkaa aikaisintaan kaksi viikkoa altistumisen jälkeen. Ajoissa tunnistettuna skistosomiaasi on täysin hoidettavissa (pratsikvanteli, Biltricide^®, Droncit^®). Tärkeintä on tieto mahdollisesta altistumisesta endeemisen alueen makealle vedelle.

Lymen tauti

Lymen borrelioosi (LB) on borrelia-bakteerin aiheuttama monimuotoinen ja monivaiheinen infektiotauti, jota esiintyy maailmanlaajuisesti. Eniten sitä esiintyy Yhdysvaltojen koillis- ja itäosissa, Keski- ja Itä-Euroopassa, Etelä-Ruotsissa sekä Ahvenanmaalla. Näiden lisäksi tautia ja sitä levittäviä puutiaisia esiintyy Suomessa Oulu-Kajaani-linjan eteläpuolella (kuva 19, s. 115 ), entisen Neuvostoliiton alueella ja Aasiassa. Afrikasta, Australiasta ja Etelä-Amerikasta on kuvattu vain muutamia yksittäisiä tautitapauksia. Taudin tärkein levittäjä on puutiaispunkki (Ixodes ricinus). Kaikkialla missä puutiaispunkkeja on, voi olla borrelioosiakin.

Varma LB:n merkki on muutaman päivän kuluttua punkinpureman jälkeen puremakohdan ympärille syntyvä rengasmaisesti leviävä, punoittava ihottuma. Tämä oire jää toisinaan ilmaantumatta ja oireina ovat päänsärky ja muut säryt, kuume sekä väsymys. Jos havaitsee itsessään tällaisen laajenevan ihopunoituksen tai edellä kuvattuja muita oireita muutaman viikon kuluessa puremasta, on hakeuduttava lääkäriin. Tauti hoidetaan mikrobilääkkeillä.

Jos matkan aikana liikutaan aluskasvillisuuden seassa, kannattaa paikallisilta asukkailta tiedustella, onko alueella punkkeja. Päivittäinen koko kehon punkkisyyni on paras keino välttyä tartunnalta. Tarkastusta tehtäessä tulee pitää mielessä, että punkit ovat alle 3 mm:n kokoisia. Sukat ja housujen lahkeet pitää tarkastaa ja pudistella tai harjata heti kävelyn jälkeen. Hyönteiskarkotteista ja pitkävartisista jalkineista saattaa myös olla apua. Puutiainen tulee irrottaa iholta varovasti mahdollisimman pian. Parhaiten irrotus onnistuu käyttämällä pinsettejä tai apteekista saatavia punkinpoimijoita. Borrelia tarttuu punkista vasta, kun se on ollut kiinni ihossa useita tunteja.

Borreliainfektiota vastaan ei Euroopassa vielä ole rokotetta, koska täällä tautia aiheuttavien alalajien määrä on runsaampi ja amerikkalainen yhtä lajia vastaan kehitetty rokotekin vedettiin pois markkinoilta parin vuoden jälkeen mm. haittavaikutusepäilyjen ja vähäisen myynnin vuoksi. Todennäköisesti eurooppalaisen borreliarokotteen kehittäminen ja varsinkin markkinoille tulo kestää vielä useita vuosia.

TBE-virusinfektio

Puutiaisaivokuumeen aiheuttajavirus (arbovirus, joka kuuluu flavivirusten ryhmään) leviää useimmiten punkinpureman välityksellä. Viruksen voi saada myös pastöroimattomasta maidosta. Viruksen reservuaareina toimivat lähinnä pikkujyrsijät, joista se leviää, kun esimerkiksi punkki saa veren välityksellä tartunnan. Viruksesta käytetään nykyään eniten nimitystä TBE-virus (Tick Borne Encephalitis -virus), joka on eristetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1937. Vain aniharva puutiainen on viruksen kantaja (Suomessa arviolta 1:200). Taudin esiintymisalue on läiskittäisempi kuin punkkien esiintymisalue, mutta se on hiljalleen laajentunut. Eniten tautia esiintyy ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, mutta myös Merenkurkusta ja Itä-Suomesta on havaintoja. Keski-Euroopassa Kumlingen tautia vastaavaa hyvin lähisukuisen viruksen aiheuttamaa tautia kutsutaan TBE:n lisäksi nimellä Frühsommermeningoenzephalitis (FSME), kevätkesän aivokuume. TBE:n ns. itäinen tautimuoto (Russian spring-summer encephalitis, RSSE) on oireiltaan vaikeampi ja pitkäkestoisempi.

Puutiaisaivokuumeeseen sairastuu Suomessa vuosittain noin 20-40 ihmistä (suurin osa tapauksista Ahvenanmaalla). Meillä TBE:ta ilmenee eniten loppukesästä tai alkusyksyllä. Itävallassa tautiin sairastui vuosittain jopa 1 000 ihmistä ennen joukkorokotuksia, jotka sitten dramaattisesti laskivat sairastuvuuden noin 50-100 tapaukseen vuodessa. Itävallan (rokotuskattavuus noin 90 % väestöstä) lisäksi eteläisessä Saksassa on käytetty joukkorokotuksia, koska taudin ilmaantuvuus on lisääntynyt Saksassa. Lähialueistamme Venäjän lisäksi tautia esiintyy erityisen runsaasti Baltian maissa ja Ruotsin rannikollakin suhteellisesti laskien kaksinkertaisesti Suomen rannikkoalueisiin verrattuna. Taudista ja siihen käytössä olevasta rokotteesta enemmän kappaleessa Puutiaisaivotulehdus (ks. sivut 114-117 ).

West Nile -viruksen aiheuttama infektio

West Nile -virus (WNV) on flavivirus, jota kuvattiin ensimmäistä kertaa vuonna 1937 Ugandassa. Hyttyset levittävät virusta lintujen välillä tai linnuista ihmiseen, myös hevoset voivat sairastua. WNV esiintyy endeemisenä Afrikassa, Väli- ja Etelä-Euroopassa, Lähi-idässä sekä Keski-Aasiassa. Syksyllä 1999 WNV:tä todettiin ensimmäistä kertaa Amerikan mantereella, New Yorkissa, jossa se aiheutti pienimuotoisen epidemian. Tämän jälkeen virus on levinnyt Pohjois-Amerikan länsirannikolle saakka ja aiheutti vuonna 2002 laajan epidemian etenkin Ohiossa ja Missisipissä. Ensimmäiset lintutartunnat todettiin Länsi-Kanadassa 2001, ja vuodesta 2002 lähtien on todettu ihmistartuntoja Ontariossa ja Quebecissa. Epidemioita on viime vuosina esiintynyt Algeriassa 1994, Romaniassa 1996-1997, Tsekeissä ja Tunisiassa 1997, Venäjällä 1999 sekä Israelissa 1999 ja 2000.

Viruksen aiheuttama tauti on yleensä lievä. Tyypillisiä oireita ovat kuume, päänsärky sekä lihaskivut. Etenkin iäkkäillä henkilöillä infektio voi kuitenkin aiheuttaa jopa kuolemaan johtavaa aivokuumetta. Kuolevuus on 4-14 %. Aivokuumeen seurauksena on todettu huomattavan paljon etenkin neurologisia jälkioireita, kuten puutiaisaivokuumeessakin. Yhdysvalloissa on todettu veren- ja elinsiirtojen yhteydessä tartuntoja. Suomessakin Pohjois-Amerikasta tulleille henkilöille on asetettu kuukauden verenluovutuskielto matkalta palattua. Hoito on oireenmukaista. Paras ennaltaehkäisy on suojautua hyttysten pistoilta alueilla, joissa WNV:tä esiintyy. Kokeiluasteella on useita WNV-tautia vastaan suunniteltuja rokotteita.

Rift Valley -kuumevirusepidemia

Rift Valley -kuumevirus infektoi hyttysten välityksellä karjaa ja ihmisiä. Tauti voi levitä myös suoraan karjasta ihmiseen ja on aiheuttanut epidemioita Afrikassa 1930-luvulta lähtien, jolloin se todettiin Keniassa. Ensimmäinen Afrikan ulkopuolinen epidemia alkoi syyskuussa 2000 Saudi-Ara­biassa ja Jemenissä, ja se aiheutti useita kuolemantapauksia. Kevään 2001 aikana epidemia näytti laantuvan. Elokuussa 2003 raportoitiin Egyptistä useista kymmenistä tapauksista. Maassa oli laaja epidemia 1977.

Ihmisessä oireet ovat yleensä lieviä, influenssan kaltaisia, mutta 1-2 prosentissa tapauksista esiintyy vakavia verenvuotoja, neurologisia komplikaatioita ja verkkokalvomuutoksia. Vakiintunutta lääkehoitoa tautiin ei ole. Eläinkäyttöön on kehitetty rokote; rokotetta ihmisille ei vielä ole rekisteröity rutiinikäyttöä varten.