Publisher

National Public Health Institute
Original page

(huumeet -- käyttö), drug misuse, drug problems, prophylaxis

Julkaistu 19.5.2005

Huumetilanne on helpottumassa, mutta haasteita riittää!

Huumeiden käyttö lisääntyi Suomessa merkittävästi 1990-luvulla. Suonensisäisten huumeiden käyttö toi mukanaan myös HIV- ja hepatiittiuhan ja oli omiaan aktivoimaan myös terveydenhuoltosektoria. Peloista huolimatta Suomi on onneksi pysynyt eurooppalaisena syrjäkulmana, jonne huumeet eivät ole toistaiseksi rantautuneet samanlaisella voimalla kuin esimerkiksi Tanskaan, Hollantiin tai Sveitsiin.

Pääosa suomalaisesta huumeiden käytöstä on ollut tilapäistä kannabistuotteiden kokeilua. Tuoreimmat tiedot osoittavat lisäksi, että huumeongelmien määrä on ainakin tilapäisesti laantunut ja osin jopa kääntynyt selkeään laskuun. Viime vuoden aikana kannabista käyttäneitä aikuisia oli noin kolme prosenttia. Vaikka huumeita suonensisäisesti käyttävien määrä väestössä jää meillä selvästi alle yhden prosentin, ei kaikille heistäkään ikävä kyllä ole pystytty eri syistä järjestämään asianmukaista arviota, vieroitusta, korvaus- tai ylläpitohoitoa eikä myöskään muuta hoitoa ja kuntoutusta. Huumeongelmien hoitoon on lähiaikoina valmistumassa Käypä Hoito -suositus, joka osoittaa näyttöön perustuvat hoidon keinot.

Huumeille altistuminen ja huumekokeilut ovat välttämättömiä ja samalla vaarallisia välivaiheita siinä kehitysprosessissa, joka johtaa tilapäisestä kokeilusta riskikäyttöön ja joidenkin osalta lopulta huumeriippuvuuteen. Vaikka tiedämme, että huumeriippuvuus, niin kuin muukin päihderiippuvuus, kehittyy selvästi todennäköisemmin siihen geneettisesti altistuneilla ja haavoittuvilla henkilöillä, olisi naiivia ja vastuutonta selittää sitä vain perintötekijöillä. Yhtä yksinkertaistavaa on väittää, että huumeongelmat ovat seurausta huonosta seurasta. Huumeiden käyttöä määrittävät tekijät vaihtelevat maailmanpolitiikasta yksilöpsykologisiin tekijöihin asti. Silti on edelleen tärkeätä korostaa henkilökohtaisen vastuun merkitystä huumekokeiluissa. Julkisuudessa ei tulisi tarjota huumeista väärin perustein kuvaa, jossa niiden käyttöön liittyvät riskit peittyvät seikkailun ja romantiikan taakse. Huumeriippuvuus on synnyttyään luonteeltaan aivosairaus. Huumeriippuvainen tarvitseekin tuekseen parhaan mahdollisen terveydenhuollon osaamisen.

Suomi on edistynyt huumeongelmien ehkäisyssä ja hoidossa viime vuosina merkittävällä tavalla. Ongelmana on kuitenkin asianmukaisten hoitojen riittämättömyys. Matalan kynnyksen hoitojen aloittaminen vaatii hyvää lääketieteellistä osaamista, josta nyt on puutetta. Terveydenhuollossa vallitsee myös pelko huumehoitojen aloittamista kohtaan. Huumehoidot tulisikin saada ammatillisesti kiinnostavaksi alueeksi. Moniin osaamisen esteisiin kuten psykiatriseen samanaikaissairastavuuteen tulisikin juuri nyt puuttua. Terveydenhuollon henkilöstön negatiivisiin asenteisiin on osaltaan ollut vaikuttamassa myös se, että sinänsä onnistuneen buprenorfiinihoidon rinnalle on kehittynyt myös saman aineen väärinkäyttöä. Amfetamiinin ja muiden stimulanttien väärinkäyttö on ongelmana samaa suuruusluokkaa kuin opiaattien käyttö ja kuitenkin stimulanttien väärinkäytössä hyvistä hoitokeinoista on edelleen puutetta. Alun epäilyistä huolimatta huumeiden käyttäjien terveysneuvonta on onnistunut Suomessa neulojenvaihdon osalta erittäin hyvin, mikä osaltaan selittänee myös HIV-infektioiden ja hepatiittitartuntojen vähäisyyden huumeiden käyttäjillä maassamme.

Edistysaskeleista huolimatta Suomessa on edelleen nuorten tupakka-, alkoholi- ja jossain määrin myös huumeongelma. Minkä tahansa keskushermostoon vaikuttavan päihteen, tupakka ja alkoholi mukaan lukien, varhain aloitettu käyttö lisää riskiä muidenkin päihteiden myöhemmälle käytölle. Aivot näyttävät oppivan jo varhain kemialliset oikotiet mielihyvään ja voiton tunteeseen. Maaperä muuttuu päihderiippuvuuden synnylle otolliseksi silloin, kun vanhempien, sisarusten ja ystävien sosiaalinen tuki mutta myös myönteinen kontrolli muuttuvat liberaaliksi välinpitämättömyydeksi tai jopa päihdekäyttöä suosiviksi asenteiksi ja käyttäytymiseksi.

Huumeiden vastainen työ tarvitsee tuekseen kansalaisten yhteisvastuuta ja tervettä järkeä, eri viranomaisten hyvää yhteistyötä ja ongelmatilanteissa myös korkeatasoista terveydenhuollon osaamista. Kaikkea tätä, primaaripreventiosta hoitoon ja kuntoutukseen, on tehtävä voimavaroja tasapainoisesti jakaen. Nyt on edetty mallikkaasti jo usean vuoden ajan ja myönteisiä tuloksiakin on osoitettavissa. Tähän ei kuitenkaan tulisi tyytyä, sillä parempaankin kyllä kykenemme.

Jouko Lönnqvist tutkimusprofessori ja osaston johtaja
KTL, mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osasto